Suomi on (ehkä) maailman paras maa. Eikä ole. Suomi on (ehkä) maailman paras paikka asua. Ei ole. Suomessa terveydenhuolto (enimmäkseen) toimii. Eikä toimi. Suomalainen koulujärjestelmä on (edelleen) maailman huippua. Ei ole.
Reilu viikko sitten yritin kertoa, että Suomi saattaa olla, ihan subjektiivisilla, mutta myös objektiivisillakin, mittareilla maailman paras paikka. Tyrmäävän suuri enemmistö kommentoijista oli täysin vastakkaista mieltä.
Ulkomaalaisen näkökulmasta voisi olla hämmentävää, miten ankarasti ihmiset suhtautuvat siihen valmiiksi katettuun pöytään, jonka Suomi kansalaisilleen tarjoaa. Itse en kuitenkaan voi sanoa olleeni suoranaisesti yllättynyt. Suomalaisen sielunmaiseman ylenpalttinen negatiivisuus on nimittäin yksi niistä syistä, joiden vuoksi pakkasin tavarani yli 20 vuotta sitten lähteäkseni keväisen räntäsateisesta Eteläsatamasta Finnjetillä Saksan kautta Brysseliin. Elämäni ei ole suoranaisesti ollut huonoa sen jälkeen. Tällä viikolla täällä Ateenassa käväisin aurinkoisella merenrannalla uimassa ja seuraavan päivän vietin lumihuippuisilla lähivuorilla laskettelemassa.
Puutteistaan huolimatta Suomi ei ole millään mittarilla huono maa – tai no, ilmasto ei kyllä pääse top-20 -listalle. Suomi, joka kuten kaikki valtiot, pitäisi nähdä lähinnä kansalaistensa summana eikä niistä irrallisena organisaationa, on onnistunut lähes kaikessa, mitä se on yrittänyt. Yhtenä seitsemästä syystä Suomen kukoistukseen mainitsin luottamuksen. Luottamukseen ihmisten välillä ja ihmisten ja instituutioiden välillä perustuu myös se yhteisöllisyys, josta tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui viime viikonloppuna. Se on suomalaisten salainen ase. Mutta se on vieläkin ihmeellisempi kuin se on harvinainen maailman kansojen joukossa.
Jos minulta nimittäin kysytään, mikä on suurin erottava tekijä suomalaisten ja belgialaisten tai kreikkalaisten välillä, kun kummassakin maassa olen kymmenisen vuotta asunut, on se juuri tuo yhteisöllisyys ja yhtenäisyys. Suomi voi olla muuttumassa atomistisemmaksi, pilkkoutuneemmaksi ja yksilöllisemmäksi kuin aikaisemmin, mutta se on edelleen yhden totuuden, suomalaisten totuuden, maa. Belgia on kieliryhmiensä, sosiaaliluokkiensa ja uskontojensa pilkkoma. Kreikka on perheiden ja kylien löyhä yhteenliittymä, jota yhdistää jalkapallomaajoukkue joka toinen vuosi.
Mikä se suomalaiset yhdistävä totuus sitten on? Sitä kannattaa etsiä löytyy tämänkin palstan kommentoijien kirjoituksista. Sen löytää siitä ylitsepääsemättömästä kateudesta ja pahansuopuudesta, joka meillä on kaikkia muita kohtaan. Se yhdistää meidät kaikki ja luo meistä todellisen valittajien valtakunnan. Sen valituksen voimalla me olemme nousseet pilkkopimeässä talvella lunta kolaamaan ja sen jälkeen hyvin palkattuun työhön, jonka kesto on korkeintaan kahdeksan tuntia päivässä. Sen valituksen voimalla pakotamme lapsemme kouluun, jossa he oppivat enemmän kuin 99% maailman lapsista, mutta jonka opetuksen huonoudesta me muistamme jokaisessa vanhempainillassa valittaa opettajille, jotka taas valittavat tätä epäreiluutta.
Suomi on perverssillä tavalla onnistunut rakentamaan itsensä negatiivisella energialla maailman huipulle. Tästä lähestymistavasta elämään ei ehkä ole vientituotteeksi paljon meitä vanhempiin sivilisaatioihin, mutta jos onnistumme sen jalostamaan jatkossakin aineelliseksi hyvinvoinniksi, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Siinä vaiheessa Suomessa musta on muuttunut valkoiseksi ja päinvastoin, sillä pahalla saa palkkansa ja negatiivisella onnistuu.
Positiivisen negatiivista 2017 kaikille lukijoille!
